Kammatkaa minun hiukseni

Äiti kysyi avaimesta. Sanoin sen olevan tallessa, ja että ovesta pääsisi varmasti. Hän sanoi sen jälkeen: "Mennään nyt sitten kotiin", ja lisäsi, "mennään tuosta ovesta", osoittaen päänsä taakse. Siinä oli takaseinä, ei ovea.

Äiti vaikutti kirkkaalta ajatuksiensa ja puheensa osalta, mutta asiat olivat kaksitahoisia ja helposti tulkittavissa kuvina.

"Kammatkaa minun hiukseni", hän sanoi viimeiseksi.

Hän lähti, lipuen äänettömästi. "Kuin vene", minä ajattelin ja pidin kädestä, kunnes lämpö hiljaa jätti sen.



Teoksessa kuvataan kuolevaa, kuolemista ja kuolemaa monesta näkökulmasta ennen ja nyt, erilaisissa elämäntilanteissa. Pohdinnassa ei pysähdytä viimeiseen hengenvetoon. Kirja on käypä manuaali paitsi kuollutta sureville omaisille ja kuolevien kanssa työskentelevälle hoitohenkilökunnalle, myös ihan jokaiselle meistä.

Kirjoittaja on kuvataiteilija, joka on opiskellut pappisseminaarissa Saksassa ja toiminut uskonnonopettajana sekä saattokodissa vapaaehtoistyöntekijänä. Hän on osallistunut ulkomailla ja Suomessa moniin seminaareihin, joissa teemana on ollut elämä kuoleman molemmin puolin.

Kirjoittajan omien saattamiskokemusten lisäksi tietolähteenä on käytetty kuolemaa käsittelevä kirjallisuutta uskonnon, filosofian, taidehistorian sekä antroposofisen hengentieteen alueelta.