Tämä on kirjallisuuden moniottelijan Arto Leivon toinen tositapahtumiin perustuva proosarunokokoelma.
Suursuosion saanut ”Exäni huutaa!” saa nyt rinnalleen pienen ja viattoman Lyydia Leivon huudot, ja sama oikeaksi todettu kaava toistuu.”Ei kannata lukea ihmissuhdeoppaita, riittää kun lukee Exäni huutaan!”, kirjoitti aikoinaan Me Naiset -lehti.
Voisi kuvitella olevan rankkaa elää huutojen maailmassa, mutta vastoinkäymiset vahvistavat tiettyä ihmistyyppiä, ja Leivo suoltaa viisaimmat tekstinsä juuri vaikeuksien kautta voittoon.
”Lapseni huutaa!” on astetta pehmeämpi ja syvempi teos tinkimättä realismin huumorista. Iltatähden isänä Leivo ei tavaramerkilleen omaisesti uskalla jättää tajunnanvirran kiviä kääntämättä, ja jatkaa kasvua ihmisenä. ”Tässä maailmassa kannattaa tukehtua enää vain huumoriin, jos ismeistä ja kuolemantavasta pitää joku valita. Vaikeudet ja rankkuudet on hyvä kääntää voitoksi”, kuvaa Leivo.”Lapseni huutaa!” on pienen lapsen arkipäivän alustavista tajunnan huudoista isän näkökulmasta kirjoitettu runollinen haikuteos, jonka osaset puhuttelevat jokaista vanhempaa, joille oman elämän mukavuus on edelleen sijalla numero yksi, kun lapsiarjessa se on vaihteella kaksi.
Arto Leivo on kustantanut satoja kirjoja, suomentanut kymmeniä ja kirjoittanut saman verran omia teoksia kirjallisuuden lajeja hylkimättä.
ARVOSTELU *Arto Leivon ”Lapseni huutaa” vie isyyden paalupaikalle*
Ensin huusi exä, nyt huutaa lapsi. Sivistynyt arvaukseni on, että Arto Leivon uusi kirja ”Lapseni huutaa” (Mediapinta, 2018) rakentaa proosarunoista polkua trilogiaan. Runojen muoto ja sisällön henkinen maailma nimittäin osuvat yksiin Leivon aiemman kokoelman kanssa. ”Exäni huutaa!” (Sammakko, 2010) oli saanut inspiraatiota muun muassa Hal Sirowitzin runokokoelmasta ”Äiti sanoi” (Like, 1999; alkuteos ”Mother Said, 1996), joka sekin on kasvanut trilogiaksi, kun sanojiksi on päästetty myös terapeutti ja isä. Jos kerran Sirowitz, niin miksei Leivo.
Leivo kirjoittaa perheen iltatähden, Lyydian, isän näkökulmasta, joka on paitsi mielenmaisema myös hyvin ruumiillinen aistien valtakunta. Vanhenevan kropan riesat ovat runoissa mukana. Olohuoneen sohvan pehmeät tyynyt vetävät puoleensa, ja jo edellisestä huutokokoelmasta tuttu mieltymys television roskasarjojen katsomiseen mielihyvän tuottajana on päivän olennaista sisältöä.
Mutta tavan takaa pienen tyttären huuto vaatii irtautumaan töllöttämisen nautinnosta – milloin ulkoiluttamaan lelukoiraa huoneen ympäri, milloin rakentamaan majaa huivista. Tyypillisesti lapsen kanssa leikkiminen ja aivan perustason hoitaminen kääntyvät kummankin iloksi. Eikä runoissa jäädä tilanteen toteamisen eikä havaintojen tekemisen tasolle, vaan miehen mieli syvenee mietteisiin, minkä tuloksena on usein jotain oivalluksen kaltaista. Onneksi ei liian suurta. Leivo ei sorru sen enempää ylevyyteen kuin paatokseen. Hän pitäytyy terveessä kiltin miehen eetoksessa.
”Lapseni huutaa” on niin erityinen, että se on yleinen. Niinpä minäkin kahden tyttären isänä pääsin takaisin isyyden paalupaikalle. Olen monesti miettinyt, että kovin vähän olen muistellut tyttärieni lapsuutta. Leivon proosarunoja ahmiessani silmissäni oli kaksi kuvasarjaa. Ensin aukeni kirjan riveiltä Lyydian leikit, sitten yläviistosta muistojen kuvakavalkadi 80-luvun alkupuolelta ja 90-luvun loppupuolelta.
Kirjan lempeä itseironia toimii uskoakseni kaikenikäisten lasten vanhempien lukemana. Yhdelle avautuu muistojen kimara kaikkine kauheuksineen ja kauneuksineen, toiselle näyttäytyy alaston nykyhetki kirjallisesti tiivistettynä ja esteettisesti esitettynä. Todellisuuden taiteellinen muuntelu on yksi keino lisää olemisen sietämiseen.
Jään odottamaan, kuka huutaa seuraavaksi Arto Leivon tarkasta ja ymmärtäväisestä kynästä. Jos julkaisutahti pysyy samana, veikkaan että ”Teinini huutaa” 2020-luvun loppupuoliskolla.
Timo Montonen
