Paadar Seija

Olen syntynyt Kärsämäellä, melkein Suomen ”keskipisteessä” 1949. Perheessämme oli talvisodan ja jatkosodan käynyt isä ja äiti, jonka lempeys jäi lasten mieleen. Kaikki joilla on ollut sodan käynyt isä, tietää mitä se jättää jälkeensä. Meitä lapsia oli 6 kpl, joista yksi hukkui n. 3-vuotiaana naapurirantaan. Minä olin tuolloin puolivuotias. Elikkä 2 tyttöä, minä kolmas ja jälkeeni vielä yksi tyttö, hännänhuippuna poika.

Isä oli aika ankara, häntä pelättiin, ainakin silloin, kun hän oli humalassa. Kotimme oli köyhä, isä teki nk. hätäapu-töitä silloin, kun niitä oli. Isän sydän petti jo hänen ollessaan 57-vuotias, äiti kuoli muutama vuosi isän jälkeen. Nyt me sisarukset pidämme yhä ja yhteyttä toistemme kanssa.

Tulin Ruotsiin eka kerran jo 16- vuotiaana siskon mukana Göteborgiin. Vuoden päästä palasin Suomeen, Helsinkiin, missä nuorempi siskoni asui. Joulun alla 1969 tapasin Helsingissä mieheni Antin, Lapin pojan, Inarista. Se oli sitä ”räiskyvää” rakkautta, josta kerron myös eräässä runossani (avioliitto). Muutimme kesällä takaisin Göteborgiin ja ehdimme hät’hätää käydä vihillä joulun pyhinä, ennen kuin saimme ainokaisen lapsemme helmikuussa.

Olimme tehdastyössä molemmat ja muutimme muutamaksi vuodeksi Mariestadiin, pikkukaupunkiin Vännerin rannalla. Sieltä vuonna 1977 tänne Uumajaan ja Volvon kuorma-autojen hyttejä rakentamaan.
 
Tulin uskoon 1986, mikä heijastuukin runoissani hyvin selvästi. Sairastuin Parkinsonin tautiin 2003 ja nyt koetan taiteilla lääkkeiden kanssa, jotta elämäni olisi jotensakin normaalia. Lapsemme perhe asuu näköetäisyydellä ja sehän on tietysti mummista ja ukista mukavaa. Lapsenlapset (poikia 2) ovat nyt 15- ja 12-vuotiaita.

Kirjoittelen runoja silloin tällöin ja näitä onkin toivottu kirjan muotoon jo pitemmän ajan. Nyt siitä tuli sitten totta.