Silmänräpäykseni telluksella alkoi 1978 Keski-Suomessa, ja samoilla seuduilla perheeni (vaimo ja kaksi lasta) kera edelleen majailen. Leipätyönä pyöritän isäni kanssa rakennusfirmaa, joten kirjoittaminen on minulle läheinen harrastus.
Ensimmäisen runontapaisen muistan raapaisseeni 1989, ja hiukan myöhemmin puhkesin aktiivisemmin, aluksi novelleja mutta myös yhä enemmän runoja. Pikkuhiljaa mielessä alkoi itää ajatus kokoomasta, virittelinkin monenlaista. Arvostelupalveluista sain arvokkaita vinkkejä, ja uskoa tekemisiini.
Runokokoelmani Anglica valmistui kuitenkin vasta vuonna 2005. Siihen mennessä olin saanut oppia monta läksyä, kuten sen ettei voi loikkia ideoiden perässä projektista toiseen jos jotain aikoo valmiiksi.
Nykyään raapustelen monenkirjavia runoja, mutta myös proosaa kirjoitan edelleen ajoittain (Vahinkolapsi 2012). Tyyliltään tekstini ovat vaihtelevia, ja vähitellen rajat tuntuvat hämärtyneen. Viime vuosina runouomaan on valunut paikoittaista lorumaisuutta, mikä näkyy etenkin Sateenkaarisiivellä (2015). Eräs kriitikko luonnehtikin nykytyyliäni hiljan aikuistenlastenloruksi.
Katson että huumorilla voi käsitellä melkein mitä tahansa. Voipa olla kuin saattaja vaikean läpi, eikä kenenkään tarvitse tietää miten suolaiset kyyneleet nauru kirvoittaa silmiin.
Runo kiehtoo minua pohjattomasti. Se voi jopa samassa säkeessä olla äärettömän hellä ja repivän tyly. Runo tarjoaa keinon sanoa vähällä paljon, jättää pähkinää ja houkuttavia sivupolkuja. Pahimmillaan tuloksena saattaa olla kirjoittajansakin eksyttävä sekasotku, mutta voi sitä mieliriemua kun kymmenien muokkauskertojen jälkeen onnistuu, tuhoamatta runon sydäntä. On toki myös tekstejä jotka tulevat kerralla.
Haluan haastaa itseni kirjoittajana yhä uudelleen. En kuitenkaan turhan vakavasti. Aika hupaisia (joskaan ei harmittomia) olentoja täällä kuitenkin monin hetkin ollaan. Toisinaan roiskitaan koko tunnepaletinvoimalla ja jokaisella omat kotkotuksensa. Kirjoittaminen antaa sävyjä hetkilleni, oman ulottuvuuden minne aina silloin tällöin pujahdan.
Ja voin myöntää että on se välillä ihan terapeuttistakin.
Tutustu myös teokseen
Vahinkolapsi
