Eerola Eino

Eino Jalmari syntyi Otto Eerolan ja Lyylin os. Laaksonen perheeseen sen toisena lapsena 26. päivänä heinäkuuta 1927. Otto ja Lyyli olivat avioituneet vuonna 1924. Otto oli kirkonkirjoissa tilallinen ja Lyyli torpparin tytär. Eri säätyluokkiin kuuluvien avioliitto oli sen ajan hengessä lähes rikos. Niinpä isältänikin riistettiin perintöoikeus talon isännäksi ja talo annettiin Oton vanhemmalle sisarelle. Nuorenparin asuttavaksi annettiin taloon kuuluva Aholan torppa, jossa peltoa oli vain joitakin kivisiä tilkkuja perunamaaksi.

Edellä olevasta johtuen Eino syntyi varsin köyhään perheeseen. Aholan torppa oli kaiken lisäksi melko syrjässä osittain tiettömänkin taipaleen takana. Tämä tuotti suuria vaikeuksia, varsinkin kun lapsi sairasti paljon ja elämään jäämisen mahdollisuudet olivat lähes olemattomat pitkien lääkärinmatkojen ja suurten kustannusten takia. Eino kuitenkin jäi eloon, varttui ja on nyt 85-kesäisenä  kirjoittamassa tätä tekstiä.

Vaikeuteni kasvuiässäni jatkuivat. Alakoulun aloitin vuonna 1934 Lopen Vojakkalan koulussa. Kuukauden käytyäni sairastuin kurkkumätään, joka siihen aikaan oli lähes kuolemantauti. Jouduin kuudeksi viikoksi Lopen kulkutautisairaalaan eristyksiin, jolloin neljään viikkoon eivät edes omat vanhemmat saaneet minua tavata kuin ikkunan takaa. Taudista selvisin, mutta jäin niin paljon jälkeen luokkatovereistani, että koulunkäynnin jatkaminen samana lukuvuonna näytti lähes mahdottomalta. Opettaja kuitenkin kiitteli minua teräväpäiseksi pojaksi ja kehotti jatkamaan. Näin teinkin ja kevättodistuksen saatuani se oli luokan toiseksi paras.

Näin jatkuikin koko kansakoulun ajan. Talvisota kuitenkin katkaisi kansakoulun viimeisen luokan, joka jäi vain muutaman kuukauden pituiseksi.

Ei niillä kieliopin tiedoilla paljon kirjailijaksi haaveiltu eikä se kuulunut edes haaveammattiini. Minä halusin autonkuljettajaksi, kuten useimmat sen ajan pojannappulat. Nuoruusvuosina kävin naapuritaloissa heinätöissä, tein kotimökin töitä, kävimme isän ja vanhemman veljeni kanssa metsätöissä. Sähkömies minusta tuli sattumalta. Kotikulmalleni puuhattiin sähkövaloa ja kun aikamiehet olivat sodassa. meidät nuorukaiset lähes komennettiin linjatöihin. Työnjohtajan pojan innostaman, hain 1948 Porin Teknilliseen koulun sähkötekniikan linjalle. Valmistuin sieltä 1950 sähköteknikoksi, jälleen toiseksi parhaana oppilaana, vaikka suomen kieli ja piirustus tuottivatkin vaikeuksia. Siellä ensi kertaa tunnistin itsessäni olevan kirjoittaja taipumuksia, kun koulun suomen kielen tunneilla jouduin monesti lukemaan luokan edessä aineitani.
 
Lehtiartikkeleita kirjotin sitten työni yhteydessä useille sanomalehdille. Artikkelit koskivat yksinomaan työnantajani menestystä ja siellä meneillään olevia työtapahtumia. Usein sain kiitoksia lehdiltä hyvästä tiedottamisesta.
Eläkkeelle päästyäni en enää voinut kirjoittaa työnantajastani, joten oli etsittävä uusia aiheita. Näin ajauduin muisteluksieni pariin ja niitä olen vuosien saatossa kirjoitellut alun toista sataa. Useiden eri henkilöiden kehotuksesta uskaltauduin elättelemään tarinoiden pistämistä yksien kansien väliin.

Lehti-ilmoituksen perusteella ajauduin lopulta Mediapinta Oy:n huomaan, jossa yhteistyö on sujunut paremmin kuin hyvin. Kirjallinen urani tuskin kuitenkaan  jatkuu, koska vuosirenkaita on kertynyt jo näin paljon. Vaan kukapa sen tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.