Arola Olli

Siihen aikaan kun minä avasin ensimmäisen kerran silmäni Sallassa joulukuussa 1952, lapsia ei tehty, ne syntyivät - jos olivat syntyäkseen. Ehkäisystä tai abortista ei siis ollut puhettakaan. Samaa voin sanoa esikoiskirjastani Tuntematon Tuhlaajaisä ja hänen kaksi poikaansa. Kirja syntyi, koska sen aika oli syntyä.

Odotusaika ei ollut helppo. Päinvastoin. Kirja on monien vuosien ja lukemattomien uuvuttavien työtuntien tulos. Eräitä tukijoita lukuun ottamatta tulokkaaseen on suhtauduttu varauksella - jopa pelolla. Moni on saattanut mielessään jopa toivoa, että olisin käyttänyt edes jonkinlaista ehkäisyä, jottei tulokas tulisi koskaan näkemään päivänvaloa. Pelonsekaisista reaktioista huolimatta mieleeni ei ole kertaakaan tullut ajatus keskeyttää prosessi, puhumattakaan, että hylkäisin esikoiseni eli kieltäisin siltä isyyteni.

Vaikka sekä vastasyntynyt että sen isä, pastori/rakentaja Olli Arola, olisivat joidenkin mielestä kuinka ”karvaisia”, epätoivottuja ja vastenmielisiä tahansa, rohkenen väittää, että lähempi tutustuminen heihin voi tuottaa lukijalle elämänsä yllätyksen. Muussa tapauksessa molemmat jäävät yhtä tuntemattomaksi kuin Tuhlaajaisä ja hänen kaksi poikaansa. Tosin asiassa ei ole mitään valitettavaa  muilta kuin siltä osin, että kirja voisi avata lukijalle maailman, jollaista hän ei tiennyt tai edes uskonut olevan olemassa. Jokainen ihminen ja kirja – Raamattu mukaan lukien - on monipuolisempi ja rikkaampi kuin minkä pelkoni ja ennakkoluuloni ovat voineet niistä luoda.

Olen joissain asioissa intohimoinen ihminen. Yksi intohimoistani on asettaa vallitsevat opit ja uskomukset kyseenalaisiksi. Miksi asiat eivät voi olla eri tavalla tai jopa päinvastoin kuin meille on opetettu? Asioiden kyseenalaistaminen on johtanut minut siihen vakaumukseen, että ihmiskunta on hamasta Aadamin ajoista lähtien tulkinnut mm. Raamatun alkukertomuksia, elämää, ihmistä, Jumalaa, Jeesusta, Paavalia sekä lukemattomia muita ihmisiä ja asioita väärin. Jos ajattelun lähtökohta on väärä, lopputulos ei voi olla oikea!

En väitä, että olisin oikeassa, sillä erehtyminen on inhimillistä. Sen sijaan pidätän itselläni oikeuden olla väärässä – ja siitä huolimatta esittää mielipiteeni. Ei ole katastrofi olla väärässä. Sen sijaan se, että elää elämänsä siinä uskossa, että auktoriteetit, joihin me uskomme, eivät voi olla väärässä, voi johtaa katastrofiin.
Entä kuka on vastasyntyneen äiti? Se on elämä itse. Elämän kohtu tuottaa mitä erilaisimpia ilmiöitä ja ihmisiä. Millä perusteella me sitten voimme sanoa, että joillain elämänmuodoilla tai ihmisillä ei ole oikeutta syntyä tai olla olemassa? Jos haluamme olla elämän puolella, meidän tulee puolustaa myös niiden ihmisten ihmisyyttä ja ihmisarvoa, joilta eräät ovat ne riistäneet. Vastauksen siihen, keistä nyt on kysymys, lukija löytää puheena olevasta teoksesta.