Tupamäki Pipsa

Tammikuisena aamuna  vuonna 1969 keisarinleikattiin minut Petäjävedellä pahnan pohjimmaiseksi maalaistaloon. Isä kuoli äkillisesti ollessani 1,5-vuotias ja äidilleni hatunnosto, jotta jaksoi luotsata tilaa viiden alaikäisen lapsen kanssa. Jos arvojeni juuret ovat maassa, ne löytyvät noilta pelloilta ja rannoilta, jossa myös rakas Haikutupamökkimme sijaitsee.

Nuoruus oli Jyväskylään muuton myötä  rajojen hakemista, keskeytettyjä kouluja, rajojen rikkomista, punk-aatetta, mutta yhtälailla runoiluja pöytälaatikkoon ja toteutettuja unelmia;  hevostyttöilyä, liftireissuja, festareita, interrailejä, vaihto-oppilasvuosi Teksasissa, työskentely Tukholmassa, kuukausien  reppureissu Intiassa…

Nuoriso-ohjaajan tutkinto kuljetti harrastuksesta töihin YAD-Youth Against Drugs järjestöön, josta jäi aina aikuisuuteen arvokkaita ihmissuhteita. Tutkinnon päivitin yhteisöpedakogiksi  ja oma ammatti löytyi kriisityöstä. Kriisityön kautta kiinnostuin kehoterapiasta ja aloin opiskella Rosen-menetelmää, jossa opinnot ovat loppusuoralla.

Kriisityöntekijänä en ole säästynyt traumoilta itsekään; 2 hukkumista perheessä, lapsen menetys, avioero ja sairastuminen rintasyöpään ovat koetelleet enempi kuin olisi ehkä ollut tarpeenkaan.  Se, että selviytyy, on monen asian summa ja yksi elämän voimaannuttavista ihmeistä. Ilman suurenmoisia ystäviäni, läheisteni tukea ja rakkaita lapsiani en olisi tässä tätä kirjoittamassa. Ja enkelit ovat olleet hereillä.