Liponen Jenni

Kun aloin kirjoittamaan runoja, olin teini-iässä ja kirjoittelin paljon tunnontuskia ja ahdistuneita lausahduksia, jotka kuuluivat siihen ikään. Kun aloin kirjoittamaan kirjaani, päätin että nyt annetaan elämän viedä, mutta iloisella tavalla. Ei ahdistuen, eikä itkien vaan suu hymyssä ja pilke silmäkulmassa. Halusin saada ihmiset nauramaan, sillä minulla oli itsellänikin hauskaa, kun runojani kirjoitin. Inspiraationi saattoi tulla vaikka lausahduksesta, jonka kuulin kaupassa, kahvilassa, lasten suusta tai vain lennokkaasta mielikuvituksesta. Parisuhde ja elämä on ihan ehtymätön inspiraation lähde ja tarinani kertovat siitä, eli elämästä. Runoni kertovat myös hyvin suorin sanoin, mistä tässä elämässä on oikein kyse ja erityisesti parisuhde on hyvä mittapuu.

Olen iloinen jos voin saada ihmiset nauramaan ja unohtamaan omat murheensa, edes hetkeksi. Olen vakaasti sitä mieltä, ettei elämää tarvitse aina ottaa niin vakavasti ja naurun paikka on juuri siinä. Olen varsin usein todennut, että hyvä huumorintaju tulee enemmän kuin tarpeeseen, jos on asiat ovat nurinkurin. Nauru antaa voimaa ja silloin sitä jaksaa taas ponnistaa ylöspäin tässä elämässä. Olen myös halunnut kunnioittaa kotimaatani ja suomalaisuutta yleensäkin tuoden esiin vanhoja ja ehkä unohdettujakin sananparsia. Kirjoitan siis ikään kuin omaa ikääni +40-vee. vanhemman naisen äänenä ja kaikuna, minusta oli helppoa asettua siihen rooliin. Kirjani runot ovat silti iättömiä.