Hopia Tuija Hannele

Mieheni sanoo, että olen syntynyt maavarresta. Tiedän paikankin tarkalleen. Se on yksi pieni kohta pitkospuiden vieressä keskellä suota, johon aurinko pääsee paistamaan pisimpään. Oikeat juureni katosivat jo varhain, kun vanhempani kuolivat. On hullua omistaa puun nimi ja olla silti juureton. Latvani tavoittelee korkeuksiin tähtien luokse ja vielä kauemmas. Juureni muistavat Savon ja Laatokan Karjalan. Äitini oli kotoisin tuolta runon, laulun ja iänellä itkijöitten maasta. Tätä karjalaisuutta ja äitini muistoa kunnioittaen otin kirjailijanimeksi äitini tyttönimen Hopia. (Hopea).

Kirjani lopussa liljat lentävät tuulen mukana. Lilja symboloi puhtautta, rauhaa, suloisuutta ja jumalallisuutta. Se sopiikin hyvin kirjani päähenkilölle.

Minä olen päivänkakkara. Hiljaisena hetkenä tuuli kuiskasi sen minulle. Mutta iloisena hyväksyn sen, kun googlatessa sain määritelmän:

Päivänkakkara menestyy melkein missä tahansa, myös kuivilla paikoilla. Luonnossa se kasvaa jopa savessa.

Kun mietin elettyä elämääni, niin jotain päivänkakkaramaisen sitkeää siinä on ollut. En myöskään halua olla kovasti esillä, niin kuin monet näyttävämmät kukat. Sitä paitsi päivänkakkara on Keski-Suomen maakuntakukka ja Keski-Suomen multaan minäkin olen juureni työntänyt. Ja vaikka käyn joskus seikkailemassa Kreikassa ja Israelissa, niin tänne Keski-Suomen pitkospuiden vierelle aina tulee ikävä.

Miksi kirjoitan runoja?

tässä maailmassa hukumme sanoihin sanomatta mitään
runoilija voi muutamalla sanalla sanoa kaiken
ja koskettaa samalla syvältä sielusta
niin että järki ja tunne suutelevat toisiaan

          ennen sitä kutsuttiin sivistykseksi