Tiihonen Kirsi

Joulunalusaika 2016. Pakkashanki nitisee askellukseni alla. En voi nähdä jalkojani, kuten en pikimustaa koiraanikaan, tässä pimeydessä johon piiloudumme. On huojentavaa, että kukaan ei voi nähdä minua. Nietoksen alla nyökkäilevät kuuset muodostavat ympärille tummanpuhuvan, turvallisen vartion. Katsahdan taivaankannen tuikkuja ja tunnen epämääräistä ahdistusta tulevaisuudesta. Siispä suljen toviksi silmäni ja solahdan taas tyystin toiseen suuntaan, lapsuuteeni  ja nuoruuteeni 80–90-luvulle. Livahdan lähiöihin ja leikkipuistoihin, lomamuistoihin, lama-aikaan lapsen silmin, eriarvoisuuteen ja arvojen erilaisuuteen. Yksittäisistä tuokiokuvista, tunnelmista alkaa muotoutua säkeitä, joilla kai selitän ja silitän itseäni. Myöhemmin kotona, ennen nukkumaanmenoa kirjaan vielä nuo säkeet ylös.

Kevättalvi 2017. Lukemattomien iltalenkkien, mielikuvamatkojen ja toisiinsa sovitettujen sanojen jälkeen se on sitten valmis. Paperiserafi! Toki sitä tulee muokattua ja makusteltua vielä monta kertaa, mutta raamit yhden unelmani toteuttamiselle on naputeltu. Ja nyt julkaisun jälkeen tie on tavallaan tarvottu niin konkreettisesti kuin kuvaannollisesti. Mutta sen päästä aukeaa yhä uusia teitä; uusia unelmia ja sanoja, sillä eihän kirjoittaminen tietenkään tähän lopu. Nöyrä kiitokseni kustantajalle pitkäaikaisen haaveeni todeksi saattamisesta.

Aikaisemmin runojani ja novellejani on julkaistu useissa eri antologioissa ja kesällä 2016 voitin Eura 150 vuotta -juhlakilpailun runollani.