Vuosi 2017 on merkittävä vuosi minulle: sain arvostetun eläinlääkäriliiton kultaisen ansiomerkin ja kirjailijan urani orastaa. Entinen kilpailullinen liikunta odottaa vain sen kirjoittamista. En haluakaan kilpailla nuorempien kanssa. Olen ylpeä lapsistani, joille siirtyi sen verran liikkumisen intoa, että aina papan päihittävät. Haluan vielä siirtää asenteeni: hirtehinen huumori ja toisten kannustaminen. Jos jokin vastustaa, en inise ja valita. Parkinsonini tautiin kuuluvaa masennusta en ole vielä havainnut, vaan euforian lisääntyi aivostimulaattorin asennuksen jälkeen.
Mania anonymica on ryhmä, joka pitäisi perustaa minun kaltaisille hulluille. 57 vee on opettanut, että on turha tuomita itseään tempauksien vuoksi. Myönteiseksi asiaksi lasken sen, etten hajonnut mistään ja todennäköisesti olen tehnyt vain järkevää. Tänään on haasteellinen päivä, koska kirjoitusprojektin on rauhoituttava, muuten pimahdan fyysisesti tai psyykkisesti. Olen Suomen tervein sairas.
Naiset ovat aina kiinnostaneet minua. Minulla on varmaan ollut tuuriakin, sillä elämäni nainen Likihoitaja Leijonanmieli on lojaali ja meillä on aina ollut kemiat kunnossa. Nyt olemme olleet yli kolmekymmentä vuotta yhdessä. Minä olen kuitenkin aina sanonut, että ei minulla ole ollut pysyvää suhdetta muusaani, vaan olen aina uudelleen rakastunut häneen. Täydennämme toisiamme: Minä olen impulssi ja vaimoni aivot tai toisin ilmaisten, minä olen ylienerginen toimitusjohtaja ja Pirjo viisas ja harkitsevainen hallitus. Likihoitajan hyvä ja huono puoli on se, ettei hän riitele. Konflikteissa minä aikani meuhkaan, ja Pirjo odottaa. Huonointa tässä on se, että saan purettua huonon oloni ympäristöön, ja Pirjon osana on yleensä vain kuuntelu. Ei se aina niin kategorista ole, sillä pystyn minäkin kuuntelemaan. Libidoni laskee iän myötä, se on luonnollista ja jälkeläisnäyttö on jo annettu.
