Lukemalla ja kirjottamalla olen tottunut hahmottamaan omaa olemistani ja maailmanmenoa pienestä pitäen, 50-luvun lapsi. Ihminen ja hänen kielensä ovat aina vetäneet puoleensa. Ensimmäisiä runojani lähetin lastenlehtiin alakoululaisena, ainekirjoitus oli mieluisaa läpi nuoruuden. Päiväkirjat täyttyivät ja runolappusia kertyi laatikoihin. Kirjastoja rakastin. Ensin lähdinkin opiskelemaan äidinkieltä, kirjallisuutta ja psykologiaa.
Ihminen alkoi tuntua ilmaisuaan isommalta salaisuudelta, ja vaihdoin opinnot teologiaan. Nyt aika tuoreen eläkeläisen silmin näen kaikkien työpolkujeni kumminkin jotenkin heijastelleen noita alkuperäisiä kiinnostusten ja intohimojen kohteita. Olen sitten löytänyt itseni kuuntelemasta kirkon perheneuvojana, keskustelemasta korkeakouluteologina tai luotsina hiljaisuuteen retriittipapin paikalta, näyttää ihmisen puhuttu, kirjoitettu tai vaiettu sana aina jotenkin määrittäneen elämääni ja valintojani.
Vuosikymmenet kirjoitin puheita, ammatillisia artikkeleita ja lehtijuttuja, rakensin radiohartauksia ja valmistelin keskusteluja. Vuosien myötä kirjoitetut tekstit niukkenivat tukisanaliuskoiksi. Puhuminen muuttui ajoittain työlääksi ja korvautui yhä enemmän hiljaisuuden kuuntelulla. Nyt, kun kirjoitetun kokoamiselle tai uuden kirjoittamiselle olisi aikaa, päiväkirjat saavat vielä maata isoenon puulaatikossa, kotialttarissani. Katselen mieluummin luontoa ja mielen kuvia. Kuuntelen lastenlasten ihania puheita ja naurunsa solinaa. Mutta lukeminen jatkuu. Ja näitä lappusia olen hitaasti seulonut ja joitakin uusiakin kirjoitellut. Ovatko runoja, en tiedä. Mutta elämästä ne nousevat.
