Urponen Outi

Olen ollut yli 10 vuotta täysinpalvelleena eläkkeellä ja viimeiset 5 vuotta harrastuksenani on ollut kirjoittaminen, koska jaksan sitä paremmin kuin liikuntaa.
Olen oppinut varhain ennen koulua lukemaan ja kirjoittamaan. Siitä lähtien olen lukenut valtavan määrän kirjoja. Kouluaikana voitin kirjoituskilpailut ja sain ylioppilasvuonna arvostetun Länkelän stipendin, joka jaettiin vuosittain suuren koulun parhaalle ainekirjoittajalle. Sain stipendin suomen kielen opiskelua varten yliopistossa. Kuvittelin olevani hyväkin kirjoittaja.
Huomasin pakosta joutuvani opintojen jälkeen äidinkielen opettajaksi, joka ei miellyttänyt minua yhtään. Pyrin lääketieteelliseen tiedekuntaan ja minusta tuli psykiatri. Toimin virkalääkärinä yli 30 vuotta
raskaassa työpisteessä. Pidin työstäni. Ammatinvalintani oli osunut oikeaan.
Aloittaessani nyt kirjoittamisen huomasin, että saneltuani kymmeniä tuhansia lausuntoja ja kuvauksia ihmisistä päivittäin se oli muuttanut taitoni kummalliseksi. Kieleni ei llut enää elävää kieltä, vaan tietynlaista tiiviiksi supistettua kapulakieltä, jossa tekstiä oli lyhennetty ja lauseet sisälsivät tarkasti tosiseikkoja ytimekkäästi ilmaistuna.
Olisin mielelläni mennyt Oriveden Opiston kursseille, mutta iäkäs aviomieheni ei pitänyt ajatuksesta. Opiskelin ensin lauseiden rakentamista itse, kunnes sain kirjoitettua yhden romaanin. Tunsin silloin tarvitsevani apua löytääkseni sokeat kohtani. Lauseeni töksähtivät, ne eivät "toimineet", mutta en nähnyt missä oli vika. Teksti oli kumman epätasaista, mutta en tiennyt itse, miksi niin oli. Lähetin romaanin käsikirjoituksen arvostelijalle Oriveden Opistoon. Sain palautteen tekstin laadusta ja selkeitä muistutuksia peruslauseen muodostuksesta. Olen lähettänyt hänelle useita tarinoitani ja saanut hyvää ja kannustavaa opastusta. Heti luettuani arvostelijan palautteen se on avannut silmäni huomaamaan puutteeni ja virheitäni. On ollut helppoa hyväksyä hänen kritiikkinsä ja korjausohjeensa. Virheeni olivat sellaisia, joita minun olisi pitänyt itsekin huomata, mutta en vaan joistakin syistä nähnyt niitä. Olin tullut omalle tekstilleni sokeaksi.
Olen kirjoittanut näinä vuosina yhteensä 5 täysimittaista romaania. En kenties ehdi oppia enää riittävän hyvin. Tavoitteeni ei olekaan menestysromaanin kirjoittaminen tai edes julkaisu muuten kuin omia tarpeitani varten. Ponnistelu hyvän tarinan punomiseksi ja lauseiden muovaaminen mielekkäiksi ja suomen kielen kannalta sointuviksi tuottavat minulle syvää tyydytystä. En ole saavuttanut sen kummallisempaa, kuin istunut satoja tunteja keskittyneenä ja tyynenä koneeni ääressä. Tämän maailman ongelmat kaikkoavat silloin mielestä.
Arvostelija ei ole ottanut kantaa uskottavuuteen, jota huomaan useissa kirja-arvosteluissa. Uskottavuudella tarkoitetaan ehkä sitä, että kriitikko kykenee samaistumaan kertomukseen. Se on aina epäilyttävä näkökulma. On tapahtumia ja asenteita, joihin kenen tahansa on vaikea samaistua. Ei ole olemassa mitään ehdottoman säännönmukaista käytöstä, tapahtumien kulkua tai ajattelun tapaa. On jopa vaikea keksiä sellaista kertomusta, joka ei joissakin olosuhteissa voisi olla totta. En nyt tarkoita scifi -juttuja. Tätä ymmärrystä pidän hyvänä Oriveden Opiston arvostelijassa.
Arvostelijan käyttäminen opettajana sopii e1ämäntilanteeseeni. Työnohjaus on minulle ennestään sangen tuttua ja osaan irrottaa palautteesta oleellisen, joskaan en aina heti kykene toteuttamaan ohjausta. Vuoropuhelu tässä muodossa on ollut minulle sangen palkitsevaa. Se ei ole ollut liian kädestä pitäen opettamista ja ajatustapaani muovaavaa, vaan riittävän etäistä ja suuntaa antavaa. Olen oppinut paljon tänä aikana. Tai oikeastaan olen poisoppinut keinotekoista ammattijargonia ja pikkutarkkaa asiapitoista esitystapaani. Kiitos siitä kuuluu arvostelijalle. Näen muutoksen kielenkäytössä lukiessani muutama vuosi sitten kirjoittamiani tekstejäni.
Kirjoittaessani useinkin mietin, mitä suurelta osin mielikuvitukseni luoma arvostelijahahmo, jota en henkilökohtaisesti tunne, sanoisi nyt tästä lauseesta tai ilmaisusta. Olen sisäistänyt hänet kriittiseksi elementiksi ajatusmaailmaani. Tämä mielikuva helpottaa lauseiden muodostamista ja pitää yllä tiettyä kurinalaisuutta kirjoittaessa.
Olen joutunut eläytymään suureen määrään surua ja tuskaa. Olen kuunnellut kivuliaita yrityksiä hallita niitä. Kirjoitan mieluummin kepeästi ja viihteenomaisesti. Kirjoittaminen siitä syystä toimii itselleni mieluisana ajankuluna, ei ongelmien ratkaisukeinona.

(Tämä on Kansanvalistusseuran etäopiston pyytämä selvitys: Etäopiskelun merkitys kirjoittamisessa)